Taustani permakulttuurin kanssa on tavallaan varsin lyhyt – ja tavallaan hyvinkin pitkä. Opiskelin vuosien ajan yliopistossa aihepiirejä jotka teoreettisesti ja käsitteellisesti kehystettiin kestävän kehityksen kautta. Näissä akateemisissa yhteyksissä permakulttuurista kuuli mainintoja vain harvoin, vaikka sanana se on minulle tuttu niin pitkältä ajalta etten muista milloin ja missä siihen ensiksi törmäsin. Opintojen jälkeen koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen, kun huomasin, että kestävän kehityksen kolme osa-aluetta (ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys) menevät lähes yksi yhteen permakulttuurin kolmen eettisen periaatteen (huolenpito maapallosta, huolenpito ihmisistä ja reilu jako) kanssa – ja näistä kahdesta permakulttuurilla on paljon pidempi historia! Permakulttuuri tuntuukin minusta samaan aikaan sekä tutulta että uudelta – ja joltain, mitä olen ainakin jollain tavalla aina halunnut tehdä. Onnekseni Suomen Permakulttuuriyhdistys otti minut 10 kk määräaikaiseen työsuhteeseen 28.10. 2024 alkaen, ja pian liityin myös yhdistyksen jäseneksi. Yritän parhaani mukaan tulla merkitykselliseksi osaksi tätä hienoa yhteisöä niin työssäni kuin muutoinkin. Omasta puolestani olen jo alle kahdessa viikossa kokenut upeita kohtaamisia ja päässyt verkostoitumisessa hyvään vauhtiin.
Tällä hetkellä minua harmittaa, että minulla on juuri nyt melko rajalliset mahdollisuudet edistää permakulttuuria muutoin kuin yhdistyksessä toimimalla. Olen jo kauan halunnut asua maaseudulla, mutta se ei vielä pääasiassa taloudellisista syistä ole ollut mahdollista. Olen toki harrastanut jonkinlaista kaupunkiviljelyä jo pitkään ja toiminut palstaviljelijänäkin jo yhdeksän kasvukautta. Käteni ovat kuitenkin varsin sidotut palstoja vuokraavan yhdistyksen sääntöjen ja käytäntöjen takia. Toki iso osa näistä säännöistä on linjassa permakulttuurin periaatteiden kanssa, mutta suunnittelun näkökulmasta koen että kyseessä ei ole oikeasti oma projektini. Suurin unelmani tällä hetkellä onkin päästä toden teolla toteuttamaan permakulttuurista suunnittelua omalla pientilalla. Tavoitteena on paneutua suunnitteluun ja suorittaa PDC lähitulevaisuudessa.
Kaupunkiviljely eri muodoissaan on toki ollut monin tavoin antoisaa. Olen kiitollinen että olen saanut hyvät mahdollisuudet sekä harrastaa sitä itse että myös työskennellä aikaisemmin kaupunki- ja yhteisöviljelyä edistävän hankkeen parissa. Jos vaikka joskus maalle pääsenkin, en tule unohtamaan mistä aloitin. Viljelystä innostuneiden maattomien kaupunkilaisten asia tulee aina olemaan minulle läheinen. Tärkein tavoitteeni on kuitenkin suomalaisen pienviljelyn pelastaminen ja kehittäminen. Tein graduni suomalaisesta pientilallisuudesta (kyllä, siitä on rippeitä jäljellä edelleen) sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta, enkä tule koskaan unohtamaan tilallisten haastatteluja. Tarvitsemme kestävän ruokajärjestelmän, joka palvelee kaikkia – ympäristöä, ilmastoa, sieniä, kasveja, eläimiä ja myös ihmisiä, sekä tuottajia että kuluttajia. Haastetta kerrakseen!
Graduani tehdessä ehkä eniten suretti tilojen yksinäisyys ja erillisyys. Myös yhdistystoiminnan osalta luulen, että verkostoituminen on samalla sekä sen suurin vahvuus että myös suurimpia haasteita. Suomalainen järjestökenttä vaikuttaa edelleen olevan melko pirstaloitunut. Hyvää yhteistyön tiivistämistä näyttää kuitenkin olevan meneillään. Toivon, että sen merkitykseen herätään. Yhdistystoiminnan rinnalla toivoisin erityisesti osuustoimintamallin taas yleistyvän ja hakevan uutta muotoaan Suomessa. Suoritin yliopistossa Ruralia-instituutin järjestämän opintokokonaisuuden osuustoiminnasta, ja huomasin miten turhaan osuustoiminta on jäänyt meillä unohduksiin. Malli on nimenomaan Suomessa kehittynyt suuntaan jossa suuria osuuskuntia voi olla vaikea enää erottaa osakeyhtiöistä. Osuuskuntamalli voisi silti edelleen palvella loistavasti myös pieniä yhteisöjä enemmän alkuperäisessä muodossaan – jos se vain olisi tunnetumpi. Varsinkin kumppanuusmaataloudelle ja pientilojen yhteistyölle sillä olisi annettavaa.
Vaikka yhteisöllisyys on tärkeää ja kuuluu kestävään elämäntapaan, asia ei silti ole aivan yksinkertainen. Varsinkin kun Suomessa ollaan, permakulttuurin tulee jatkossakin olla myös heitä varten jotka tekevät monet asiat mieluiten yksin. Myönnän että omakin suhteeni yhteisöllisyyteen on mutkikas. Vaikka nautin kohtaamisista ja verkostoitumisesta, olen luonteeltani itsenäinen tekijä viimeistään siinä vaiheessa kun saan kädet multaan.
Toivon sekä permakultturiyhteisöiltä että ihmisiltä rohkeutta aktiivisesti etsiä verkostoja ja yhteistyökumppaneita, auttaa ja pyytää apua, mutta myös vetää rajoja ja periaatteellisia linjauksia siellä missä se on ehdottomasti tarpeen.
