Teksti ja kuvat: ©Erkki Pöytäniemi
Kirjoitus on julkaistu Luomulehdessä 2/2024
Luomulehden 1/2024 numerossa kirjoitin permakulttuurista ja pohdin, mitä permakulttuuri kokonaisvaltaisena ajattelutapana tarjoaa maataloudelle ja luomutiloille. Kerroin myös omasta permakulttuurisesta omavaraistelustamme Iso-orvokkiniityllä Karjalohjalla. Tässä jatkojutussa menen kahden esimerkkitilan kautta syvemmälle pohdintaan siitä, mitä permakulttuuri voisi merkitä maatilamittakaavassa. Haastattelin Nina Långstedtia Krämarsin tilalla Inkoossa ja Mikko Niipalaa ja Tanja Airiota Niipalan tilalla Hollolassa. Tilat valikoituivat sillä perusteella, että molemmilla tiloilla tunnetaan permakulttuuria ja on sovellettu sitä omaan elämäntapaan ja toimintaan. Molemmilla myös koetaan, että permakulttuurinen ajattelutapa inspiroi ja antaa työkaluja kestävämmän toiminnan suunnitteluun, mutta myös haastaa tilanpitoa tavoilla, joihin ei ole helppo vastata nykyisessä toimintaympäristössä. Maatilan on kuitenkin tuotettava viljelijälleen elanto nykyisen ruokajärjestelmän puitteissa. Permakulttuurinen ajattelu antaa suunnan kestävämpään elämäntapaan, tilanpitoon ja ruoantuotantoon ja permakulttuurisuunnittelulla päästään niitä kohti. Visio, jota kohti mennään voi olla hyvinkin kaukana, joiltakin osin tavoitteet ovat jopa ylisukupolvisia. Mutta permakulttuurisuunnittelu antaa paljon työkaluja myös nykytilanteen kehittämiseen lyhyelläkin tähtäimellä.
Krämarsin tila Inkoossa
Nina Långstedt viljelee Krämarsin tilaa Inkoon pohjoisosassa lähellä Mustiota Länsi-Uudellamaalla. Tilalla on viljeltyä 90 hehtaaria ja metsää 150 hehtaaria. Tila on ollut suvussa 1830-luvulta lähtien ja luomussa 2008 lähtien. Jo kun Nina opiskeli agrologiksi 1980-luvulla hänet löysi kirjastosta lukemasta vaihtoehtoista viljelyä käsitteleviä julkaisuja. Siirtyminen luomuun kotitilalla tapahtui siltä pohjalta luonnollisesti. Kuitenkin hänestä tuntui, että luomu ei tarjonnut riittävästi vastauksia maatalouden kestävyysvajeeseen; olisi tehtävä enemmän. Ninalle silmiä avaava kokemus oli osallistuminen permakulttuurin 2-viikkoiselle PDC kurssille 2018 Permakulttuurin eettiset periaatteet, kokonaisvaltainen ajattelu ja suunnitteluperiaatteet auttoivat näkemään mihin suuntaan pitäisi edetä. Nina myös opettaa permakulttuuria mm Karjaalla ruotsinkielisessä työväenopistossa.
Ahvenanmaalla uudistavan viljelyn koulutuksessa 2019, Novia ammattikorkeakoulun ”Permakultur och regenerativt jordbruk” linjalla opiskelu ja osallistuminen BSAG:n hilliviljelyhankkeeseen toivat lisää näkemystä siitä, mitä omalla tilalla voisi tehdä ja miten tilan ekosysteemiä voi tukea. Siirtyminen uudistavaan viljelyyn on ollut vuosien prosessi, jonka aikana Nina on oppinut ymmärtämään luonnon prosesseja ja miten väärät lähtökohdat tavanomainen maatalouskoulutus viljelijälle antaa. Puhe keskittyy aivan liikaa hehtaarisatoihin ja aivan liian vähän maan elävyyteen, ekosysteemien monimuotoisuuteen ja ravitsemuksellisesti rikkaisiin ja terveellisiin elintarvikkeisiin.
Vierailimme Krämarsissa sumuisena tammikuun lopun talvipäivänä, yhtenä niistä päivistä kun piha on jäässä, eikä pystyssä tahdo pysyä. Käytyämme katsomassa kuivurin seinämaalauksia (kuvassa) asetuimme suureen lämpimään tupaan kahville pohtimaan, mitä permakulttuuri merkitsee Ninalle, Krämarsin tilalla ja yleisemmin maataloudessa. Krämarsin tila on luomuviljatila, jolla noudatetaan 5-vuotista viljelykiertoa. Maa pyritään aina pitämään kasvipeitteisenä käyttäen jopa yli 20 lajin kerääjäkasviseoksia ja suosien syysviljoja. Talvehtivien kerääjäkasvien lisäksi syysviljojen kanssa kylvetään esimerkiksi tattaria ottamaan talteen ravinteita vielä syksyllä.
Maan hoito on uudistavan viljelyn keskiössä. Maata muokataan mahdollisimman vähän, pidetään peitteisenä ja vaalitaan monimuotoisuutta sekä maan päällä että alla. Kun fotosynteesi maksimoidaan, saadaan maahan varastoitua mahdollisimman paljon hiiltä ja maan humuspitoisuus saadaan nousuun. Krämarsilla käytetään myös maan pieneliötoimintaa elvyttäviä käytteitä, joilla voidaan ehkä jopa korvata sitä, ettei tilalla ole eläimiä.
Uudistavan viljelyn menetelmät ovat Krämarsilla olleet laajasti käytössä jo kuusi vuotta ja Nina on siinä suhteessa edelläkävijä. Mitä siis puuttuu, jotta tila olisi permakulttuurinen? Ninan mukaan suurin kompastuskivi on irtautuminen fossiilisista polttoaineista. Yhden henkilön viljelemällä 90 hehtaarin tilalla koneille ei ole vaihtoehtoa. Maatalouteen pitäisi saada paljon enemmän käsiä – ihmistyötä – takaisin, jotta systeemiä voisi muuttaa. Nina ei ole vakuuttunut vihreästä siirtymästä, jossa koneet kulkisivat biopolttoaineilla ja sähköllä. Hän näkee vihreän siirtymän varjopuolen Inkoossa, jonne suunnitellaan suurta ”vihreää terästehdasta”. Norjalaisen Blastrin terästehdassuunnitelma Inkooseen edustaa sellaista vihreää siirtymää, jossa tuulivoima ei enää olekaan energiaomavaraisuuden tavoittelua, vaan se palvelee suunnitelmaa tehdä Suomesta vihreän vetytalouden suurmaa ja vihreän teräksen viejä. Jälleen Suomen luonnonvarat ja maisemat ollaan valmiita uhraamaan talouskasvun alttarilla. Ninalle permakulttuurinen ajattelu koskee kaikkea, ei vain viljelyä, ja hän onkin keskeisiä henkilöitä Inkoon terästehdasta vastustavassa liikkeessä.
Toinen elementti, joka Ninan mielestä kuuluisi permakulttuuriselle tilalle, on kotieläimet. Laiduntavat märehtijät suorittavat kasvukauden aikana sadonkorjuun itse, mahdollistavat monivuotiset nurmet ja maaperän elvyttämisen rotaatiolaidunnuksella, lannalla ja kompostilla. Kotieläinten ottaminen tilalle ei kuitenkaan Ninalle ole nykytilanteessa mahdollista. Kysymys on myös maatalouden rakennemuutoksesta, jolla kasvinviljely ja kotieläintilat eriytettiin eri puolille Suomea 1980-luvulta lähtien. Yksittäisen viljelijän on vaikea yksin kääntää kehityksen suuntaa. Nina tekee Krämarsissa sen, mitä nykymuotoisen maatalouden puitteissa on mahdollista. Ja samalla hän opettaa permakulttuuria, jotta muutkin voisivat saada siitä inspiraatiota omaan toimintaansa.
Niipalan tila Hollolassa
Niipalan tila on Hollolassa ja tilalla on peltoa noin 20 hehtaaria ja metsää reilut 10 hehtaaria. Mikko Niipala on viljellyt tilaa vuodesta 2012 lähtien ja siirtymävuodet luomuun aloitettiin heti tilan siirryttyä sukupolvenvaihdoksella Mikolle.
Niipalan tilalla on tosissaan paneuduttu permakulttuuriin, agroekologiaan, uudistavaan viljelyyn ja näitä sivuaviin teemoihin. Tilalla järjestettiin 2.2.2024 ”Kohti kestävää ruokajärjestelmää” -verkostoitumistapaaminen, jossa myös permakulttuuri oli esillä yhtenä näkökulmana kestävään ruokajärjestelmään. Haastattelin noin viikkoa verkostotapaamisen jälkeen Mikko Niipalaa ja Tanja Airiota siitä, miten permakulttuuri on vaikuttanut heidän ajatteluunsa ja Niipalan tilan kehittämiseen.
Molemmille permakulttuuri on tuttua pitkältä ajalta. Tanjalle pohjoismainen permakulttuurifestivaali Suomessa 2016 oli silmiä avaava kokemus ja Mikko muistaa seuranneensa mm Richard Perkinsin toimintaa Ridgedalen tilalla Ruotsissa sen alusta lähtien. Permakulttuuri on viljelyä luontoa mukaillen, luonnon periaatteita matkien. Keskeisiä Mikon mainitsemia käsitteitä ovat pysyvyyden aste (scale of permanence), keyline suunnittelu, peltometsäviljely ja laidunnussysteemit. Tanjalle permakulttuurin eettiset periaatteet; huolenpito maasta, huolenpito ihmisestä ja reilu jako ovat muodostuneet toimintaa ohjaaviksi periaatteiksi. Permakulttuuri arvopohjaisena filosofiana miellyttää molempia. Nimenomaan sosiaalinen kestävyys ja viljelyn sosiaalinen aspekti on sekä Mikolle että Tanjalle tärkeitä myös heidän oman taustansa ja työhistoriansa vuoksi.
Permakulttuurisuunnittelun periaatteisiin kuuluu sitoa kohteen elementit ja funktiot yhteen niin, että ne palvelevat toisiaan mahdollisimman hyvin (”Yhdistele, älä erottele”). Vaikka tällä tavalla voidaan luoda kestävämpiä ja tehokkaampia systeemejä, jossa jokainen tehtävä (funktio) voidaan hoitaa usealla tavalla ja jokainen elementti toteuttaa useaa tehtävää, johtaa se myös tavanomaista kompleksisempiin systeemeihin, joiden hallinta vaatii enemmän tietoa ja osaamista. Tarvitaan useampia ihmisiä kantamaan vastuuta eri osa-alueista.
Niipalan tilalla tätä on pyritty hallitsemaan palastelemalla, työnjaolla ja jopa ulkoistamalla. Kauranviljely siihen liittyvine konetöineen on luovutettu vuokraviljelijälle. Peltoja on luovutettu toiselle viljelijälle myös karjan laitumeksi ja näin on saatu peltoja rotaatiolaidunnuksen piiriin. Pelloilla viljellään myös kuituhamppua luonnonmukaisiin rakennusmateriaaleihin erikoistuneen yrittäjän tarpeisiin sekä kuitupellavaa suomalaista vaatekuitutuotantoa henkiin herättävälle pellavayrittäjälle. Puutarhatuotantoa hoidetaan kumppaanuusmaatalouden periaattein. Kaikki nämä kuviot voivat yksin olla melko yksinkertaisia, mutta niiden monimutkaisuus ja haasteellisuus kasvaa kun ne verkotetaan yhteen. Toisaalta myös systeemin tuottavuus ja resilienssi paranee. Kysymys on ihmisten välisestä yhteistyöstä ja keskinäisiä vuorovaikutuksia pitää hallita. Jokaisen pitäisi kantaa oma vastuunsa, pääomatarpeensa ja yrittäjäriskinsä ja pystyä sujuvaan yhteistyöhön ja päätöksentekoon myös kokonaisuuden eteen. Samalla peltojen pitäisi toipua ei vain kemiallisen ajan viljelystä, vaan jopa satojen vuosien maata köyhdyttäneestä maanmuokkauksesta. Siirtyminen monivuotisiin viljelykasveihin, mm satoa tuottavin puihin ja pensaisiin vaatii isoa alkuinvestointia ja satoa odotellessa kassavirtaa on synnyttävä muualta.
Myös Niipalassa eläimet nähdään tärkeänä osana permakulttuurista tilakokonaisuutta. Viimevuotinen lihakarja saattaa vaihtua lampaisiin – nekin toisen yrittäjän toimintana – ja tilalle suunnitellaan myös laidunkanalaa, jota varten on jo olemassa kasvihuoneen kaaret. Samaa tilaa voitaisiin käyttää talvella kanojen suojana ja keväällä ja kesällä taimikasvatukseen ja kasvihuonetuotantoon. Kesällä maatiaiskanat kulkisivat mobiilikanalassa nautojen ja lampaiden perässä lantaa levittäen ja syöden siinä sikiävät hyönteiset.
Permakulttuurisen tilakokonaisuuden kehittäminen vaatiikin paljon ihmisiä. Kaikkea ei voi itse tehdä varsinkin kun tilan perustoiminta ja ”talonmiehen hommat” vievät jo paljon aikaa. Mikko toteaakin, että Tanjan tulo Niipalan tilalle loppuvuodesta 2022 enemmän kuin tuplasi mahdollisuudet kehittää tilaa.
Kestävämpien permakulttuuristen viljelyjärjestelmien kehittäminen kulminoituukin ihmisiin; mistä heitä saadaan mukaan toimintaan ja miten osataan toimia yhdessä. Ja jos ihmisiä löytyy, mistä saadaan heille asuntoja, kun jopa kaavoitus asettuu vastaan? Myös kuluttajat pitäisi sitouttaa uuteen systeemiin ja saada ymmärtämään viljelyn reunaehtoja ja antamaan paitsi rahallinen niin myös työllinen panoksensa ruoan tuottamiseen. Näihin haasteisiin Niipalassa on törmätty CSA kumppanuusviljelyn puitteissa. Kaiken lisäksi suomalainen kuluttaja ei ehkä enää osaakaan käyttää niitä tuotteita, joita Suomessa voidaan tuottaa. Jopa kyssäkaali on joskus liian outo satokassiin puhumattakaan hyvänheikinsavikasta – ainakin niiden mukana ihmiset kaipaavat reseptejä. Vaikka koko ruokajärjestelmää on vaikea muuttaa, Niipalan tilalla uskotaan, että paikallisuudelle ja ekologiselle ja sosiaaliselle kestävyydelle on tilaa nykyisessäkin ruokajärjestelmässä. Mikko toteaa, että valittu reitti tuntuu tosi isolta ja mukaan tarvitaan oikeat ihmiset. Ja Tanjan loppukaneetti on, että puu on istutettava vaikka ei itse tulisi nauttimaan sen sadosta tai varjosta.
