Kestäviä tuotantotapoja permakulttuurin avulla

mennessä | 10.03.2024 | Erkki Pöytäniemi, Iso-orvokkiniitty, Maatalous

Teksti ja kuvat: ©Erkki Pöytäniemi

Kirjoitus on julkaistu Luomulehdessä 1/2024

Permakulttuuri on paitsi ajattelutapa, myös suunnittelumenetelmä, joka ohjaa niin ruoantuotantoa kuin muitakin elämän alueita luonto huomioiden. Permakulttuurin periaatteita voi hyödyntää myös maatilamittakaavassa.

Permakulttuuri on 1970-luvulta lähtien kehitetty kestävän elämäntavan suunnittelujärjestelmä, jonka keskeiset kehittäjät olivat australialaiset Bill Mollison ja David Holmgren. Sana permakulttuuri muodostettiin sanoista ”Permanent Agriculture”, mutta melko nopeasti toiminta-alueet, joihin ajattelutapaa sovellettiin, laajenivat käsittämään lähes kaikki muutkin elämänalueet kuin vain viljelyn. 

Holmgren määritteli permakulttuurin näin: ”tietoisesti suunniteltuja maisemia, joissa jäljitellään luonnosta löytyviä malleja ja yhteyksiä ja jotka tuottavat satoa ruoan, kuitujen ja energian muodossa paikallisten tarpeiden tyydyttämiseksi”. Tähän ajattelutapaan liittyy vahvasti systeemiajattelu ja systeemiekologia. Myös australialaisen P. A. Yeomanin ”keyline” systeemi ja ”maiseman pysyvyyden asteikko” (Scales of Landscape permanence) vaikuttivat voimakkaasti Mollisonin ja Holmgrenin ajatteluun. 

Toisaalta permakulttuurin keskeisiä kysymyksiä on irtautuminen erergiaintensiivisestä yhteiskuntamallista ja fossiilisista polttoaineista mukaan lukien maatalouden riippuvuus ulkopuolisesta energiasta sekä kysymys siitä, miten tämä voisi toteutua. (Permakulttuuri on niille, jotka eivät ihan usko siihen, että ihmiskunta selviää käynnissä olevista globaaleista kriiseistä jonkinlaisilla high-tech -ratkaisuilla eli perimmiltään nykyisen menon jatkamisella.) 

Nykyään sanan permakulttuuri ajatellaan tulevan sanoista ”Permanent Culture”. 1970–80 luvuilla sanaa ‘permanent’ käytettiin samassa merkityksessä kuin sanaa ‘sustainable’ myöhemmin, eli permakulttuuri on kestävää kulttuuria. Permakulttuurilla voidaan viitata suunnittelumenetelmään, kansainväliseen liikkeeseen, maailmankuvaan tai sen omaksuttuihin toimintatapoihin.

Permakulttuuri on ajattelutapana samaan aikaan filosofinen ja käytännöllinen. Siihen on omaksuttu ajatuksia monelta suunnalta. Sama koskee muitakin suuntauksia, jotka ovat viime vuosina nousseet keskusteluun, kuten agroekologia, uudistava viljely, holistic management, hiiliviljely ja puustoinen maatalous. Permakulttuuri eroaa näistä siten, että se on laaja-alaisempi käsittäen elämän ekologisen kestävyyden kaikki osa-alueet. Permakulttuuri on oikeastaan sukua ajattelutavalle, jossa puhuttiin vaikka luomurakentamisesta tai luomuelämästä. Luomussa näitä käsitteitä ei olla kuitenkaan määritelty, vaikka tuotetasolla luomun piiriä on laajennettu. Keskustelua rajoittaa se, että luomu on lainsäädännöllisesti määritelty ja sen merkitys on sikäli rajattu. Näin ei tietenkään alunperin ollut. 

Permakulttuuria ei määritellä tuotantomenetelmänä tai lopputuotteena. Sertifioitua permakulttuuriporkkanaa ei toivottavasti tulla koskaan näkemään kaupassa. 

Permakulttuurin pohjalla eettiset periaatteet

Permakulttuurin filosofinen ydin ovat sen eettiset periaatteet: huolenpito maasta, huolenpito ihmisistä ja reilu jako. Suunnilleen samat periaatteet löytyvät luomun osalta IFOAM:n sivuilta, mutta luomuasetuksessa niitä ei ole, eikä niistä luomun piirissä juurikaan puhuta. Etiikka on tunnetusti vaikea filosofian ala, mutta näillä kolmella eettisellä periaatteella katetaan hyvin etiikan eri näkökulmia. Huolenpito maasta tunnistaa luonnon itseisarvoisuuden. Huolenpito ihmisestä taas tunnistaa ihmisten tarpeet sekä asioiden välinearvon. Reilu jako tuo kuvaan mukaan oikeudenmukaisuuden, mikä voi koskea paitsi toisia ihmisiä, myös toisia luontokappaleita ja ihmisen ja luonnon tulevia sukupolvia. (Eettisten periaatteiden tarkoitus on läpivalaista ja tiedostaa se, mitä ollaan tekemässä, eettisistä näkökulmista. Lopultahan mikään ratkaisu ei voi tyydyttää kaikkia eettisiä tarpeita, vaan kysymys on lopulta valinnoista.) 

Permakulttuuri on siis ennen kaikkea suunnittelumenetelmä, ja se tarjoaa suunnitteluun useita eri työkaluja. Toisaalta permakulttuuri on hyvin käytännöllistä, sillä tavoitteena on kuitenkin käytännöllinen ratkaisu käsillä olevaan tilanteeseen. Permakulttuurisuunnitelma on todellinen vasta toteutettuna. 

Suunnittelu ohjaa käytäntöön

Monesti permakulttuurisuunnittelu aloitetaan yksin, mutta ennen pitkää huomataan, että suunnitelman toteuttaminen vaatii yhteistyötä. Siksi permakulttuuri on laajentunut erilaisiin ihmiskeskeisiin suuntauksiin. Vyöhykeanalyysiä voi soveltaa myös ihmisiin. Auttavat kädet ja asiakkaat kannattaa pitää lähellä. Permakulttuurin piirissä käytetään usein sosiokratiaa tasavertaisena päätöksentekomenetelmänä. 

Tyypillisesti permakultuurisuunnitelma liittyy maankäyttöön ja jonkinlaisen sadon saamiseen. Permakulttuurissa annetaan suuri painoarvo suunnittelun kohteena olevan paikan tarkastelulle mm. pienilmaston ja erilaisten sektoreiden näkökulmasta (aurinko, tuuli, vesi). Toisaalta analysoidaan paikan olemassa olevien ja suunniteltujen elementtien  vuorovaikutussuhteita eri tasoilla ja sitä, miten niillä voidaan tyydyttää erilaisia tarpeita. Järjestelmä on sitä kestävämpi, mitä useampia funktioita jollakin elementillä on ja mitä useammalla tavalla jokin tarve voidaan tyydyttää. 

Permakulttuurisuunnittelussa elementtien sijoittelu on keskeistä, ja tätä tarkastellaan vyöhyke- ja sektorianalyysien avulla. Pieni keittiö- ja yrttimaa kannattaa sijoittaa lähelle taloa, jotta siinä olisi helppo käydä päivittäin ruoanlaiton yhteydessä, mutta pähkinäpuut voi istuttaa kauemmas, koska ne vaativat vain vähän hoitoa. Suunnittelussa pyritään saamaan tuloksia aikaan luontoa matkimalla mahdollisimman vähällä vaivalla.

Keskeinen osa luonnon ekosysteemien matkimista on maan muokkauksen välttäminen ja monivuotisten kasvien suosiminen. Elävä maa, jossa ylläpidetään pysyvää, monipuolista kasvi- ja sienijuurten muodostamaa juuriston ja maaperän pieneliöiden kokonaisuutta, takaa parhaan pitkän tähtäimen tuottavuuden. Siksi permakulttuurin piirissä maata muokataan mahdollisimman vähän ja monivuotisia vihanneksia ja hyötymetsäpuutarhoja (monikerroksisia puiden, pensaiden ja monivuotisten perennojen muodostamia tuottavia kokonaisuuksia) suositaan. Permakulttuurinen viljely muistuttaa enemmän tropiikin monipuolista ja -kerroksellista pientilaa kuin eurooppalaista peltoviljelyä. Toisaalta avoimella pellollakin on paikkansa permakulttuurisysteemissä osana kotieläintuotantoa pysyvillä nurmilla. Sen sijaan vuosittaiseen tai lähes vuosittaiseen maanmuokkaukseen perustuvaa peltoviljelyä on vaikea nähdä keskeisenä osana permakulttuurista viljelysysteemiä. Toki monivuotisia viljoja odotellessa viljanviljelylläkin on osansa ruokajärjestelmässä, mutta sen pitäisi olla merkittävästi suppeampaa kuin tällä hetkellä. Keskeistä olisi, että kotieläimet käyttäisivät valtaosin karkearehua ja vilja tuotettaisiin ihmisravinnoksi. 

Toinen keskeinen tarkastelukohta ajatellessa permakulttuurista maataloutta on energia, jota nykyään kuluu ruoan tuottamiseen moninkertainen määrä verrattuna tuotetun ruoan energiasisältöön. Kärjistäen: syömme öljyä, ja se koskee jossain määrin myös luomua, vaikka kemiallisia lannoitteita ei käytetäkään. Luomuviljelykin on riippuvainen fossiilisista polttoaineista koneiden käyttövoimana. Ratkaisua voisi hakea biopolttoaineista tai eläinvetoisesta viljelystä. Ravinteiden lisäksi myös energia tulisi saada kiertämään tilalla. 

Veden huomioiminen on keskeinen osa permakulttuuria, mikä onkin luonnollista sen kotimaassa Australiassa. Suomessa vettä on vuositasolla yllinkyllin, mutta täälläkin vettä kannattaa pysäyttää ja varastoida maisemaan ja maahan. Pintavaluntaa tulisi välttää. 

Käytännössä permakulttuuri ilmenee meillä ja muualla ennenkaikkea eriasteisena omavaraisteluna, mikä omasta mielestäni onkin tärkeää. Nykytilanne, jossa useimmilla ihmisillä ei ole ruoan tuottamiseen mitään omakohtaista yhteyttä, ei ole kestävä. Toisaalta omavaraistelun tulisi olla mahdollisimman kestävää ja aidosti omavaraista, jotta se olisi mielekästä. 

Tyypillistä permakulttuuriliikkeelle on koulutuspolku, jonka malli luotiin Australiassa jo 1970–80 -luvuilla. Siinä keskeinen osa on kahden viikon tai 72 tunnin mittainen PDC-kurssi (Permaculture Design Course), jonka käyneellä voidaan katsoa olevan perustiedot permakulttuurista. PDC:n käynyt voi edetä permakulttuuridiplomin haltijaksi tekemällä mm kymmenen hyväksyttyä permakulttuurisuunnitelmaa. Diplomin haltija voi vetää PDC-kurssin. 

Iso-orvokkiniitty: omavarainen permakulttuuritila Karjalohjalla 

”kainalojuttu” Iso-orvokkiniitty

Ostimme 2014 maata Karjalohjalta, jonne aloimme kehittää permakulttuurista pientilaamme. Kysymys ei ole maataloudesta elinkeinona vaan kokeilusta omavaraisemman ja kestävän elämäntavan kehittämiseksi itsellemme. Aloitimme rakentamalla ”luomutalon”: olkipaalisavitalon, jonka oljet ovat luomua ja savi omalta pellolta. Emme ole liittyneet sähköverkkoon, lämmitämme puulla, ja energiaomavaraisuutemme onkin korkea. 

Samalla aloimme kehittää sieniviljelyä (lähinnä siitakkeen pölkkyviljelyä ulkona), mehiläisempää mehiläishoitoa ja hyötymetsäpuutarhaa sekä tietenkin puutarhaviljelyä omiksi tarpeiksi. Tuotteiden varastointia varten rakensimme maakellarin ja olemme opetelleet muun muassa hapatusta. 

Ruokaomavaraisuus on kuitenkin edelleen kaukana. Eläimiä meillä ei toistaiseksi ole mehiläisiä ja kahta koiraa lukuunottamatta (funktio mm. myyrien metsästäminen). Leivon omat ruishapanleivät, mutta omaa rukiinviljelyä en ole vielä saanut käyntiin. Myyntiin asti, eli enemmän kuin tarvitsemme itse, olemme tuottaneet siitaketta, hunajaa ja valkosipulia. Akkukottikärryä suurempaa konetta meillä ei ole, enkä oikein usko, että omavaraistelu traktorilla tuottaisi positiivista energiatasetta. 

Kuvateksti: Iso-orvokkiniityn vyöhykejako (Zone 1-5). Vyöhyke 1 talon lähellä on aluetta, jossa käydään päivittäin, vyöhykkeellä 2, jossa on mm puutarha, käydään ainakin viikottain ja vyöhykkeellä 3, johon perustettu hyötymetsäpuutarha, käydään vähintään kuukausittain. Vyöhykkeelle 4 on harvemmin asiaa,mutta esimerkiksi metsästä korjataan polttopuuta. Vyöhykettä 5 ei hyödynnetä mitenkään satunnaista sienien poimintaa lukuunottamatta. 

Olemme 2015 alkaen ympänneet 150-400 sienipölkkyä vuosittain, eli lähes 2000 pölkkyä. Yksi pölkky tuottaa 4-5 vuotta, joten vanhimmasta päästä pölkyt ovat jo lahonneet ja joutuneet esimerkiksi kohopenkkeihimme (yksi elementti, monta funktiota). Valtaosin olemme ympänneet siitaketta (kuvassa), mutta olemme kokeilleet myös muita lajeja. 

Kuten pohjakartasta näkee, olemme 2014 lähtien istuttaneet runsaasti puita ja pensaita hyötymetsäpuutarhakokeilussamme. Heinäkuussa 2023 Permakulttuurin Perusteet kurssillamme istutuksia täydennettiin myös monivuotisilla vihanneksilla, muilla perennoilla ja maanpeitekasveilla niinsanottujen kasvikiltojen muodostamiseksi. Kirjoittaja kuvan vasemmassa reunassa ja tilan emäntä Marja Nuora kuvan keskellä. 

Syksyllä 2021 kaivoimme yhden ison ja kolme pientä lampea veden pysäyttämiseksi tilalle tarkoituksena kastelu, luonnon monimuotoisuuden kasvattaminen ja virkistysarvot. Tämä oli melko iso fossiili-investointi (kaivinkoneiden polttoaine), mutta investointina pysyviin rakenteisiin se on hyväksyttävämpää kuin jatkuvana tarpeena jollekin ulkopuoliselle resurssille. 

Olen harjoittanut mehiläishoitoa useissa eri pesätyypeissä (puiset Farrar-pesät, Warré-pesät ja ylälistapesät) ja pitänyt “mehiläisemmän mehiläishoidon” kursseja. Nyttemmin olen myös tehnyt mehiläisille pölkkypesiä (kuvassa), jotta parville olisi pesäpaikkoja, jonne asettua. Mehiläiset talvehtivat myös suurissa haavoissa. Permakulttuurinen ajattelu on vaikuttanut paljon mehiläishoitooni. 

Permakulttuurisia periaatteita sovelletaan kaikkeen tekemiseemme. Aika harva varmaan rakentaa hirsisaunaa ilman vesi- ja sähköliitäntää, mutta ne tekisivät pelkkien luonnollisten materiaalien käyttämisen mahdottomaksi ja aiheuttaisivat tarpeen pitää saunassa lämpö päällä jatkuvasti. Saunamme on tehty luonnonkiviperustuksille ja tuulettuvalla puulattialla ja sitä lämmittää kertalämmitteinen pönttökiuas. Yläpohjan eristys on tehty sahanpurulla. Palju on täyspuinen ja lämpiää puilla. Kesällä pesuvedet ja paljun vesi käytetään kasteluun (ei tietenkään kemikaaleja). Ja sauna saattaa olla kylän paras! 

Omavaraistelu ei pääty viljelyyn vaan on myös säilöttävä ja varastoitava. Maakellari on tietenkin paras ratkaisu sähköttömään varastointiin. Nykyään kaikki rakennusohjeet lähtevät siitä, että muovia ja finnfoamia pitää surutta tunkea joka paikkaan. Tässä tapauksessa käytimme vaahtolasia etuosan eristykseen ja bitumihuopaa vedeneristykseen. 

Kirjallisuutta:

– Mollison B, Holmgren D (1978) Permaculture one: a perennial agricultural system for human settlements. Tagari, Tyalgum

– Mollison BC, Slay RM (1997) Introduction to permaculture, 2nd edn. Tagari, Tasmania

– Holmgren D (2004) Permaculture: principles and pathways beyond sustainability. Holmgren Design, Hepburn

– Odum HT (1994) Ecological and general systems: an introduction to systems ecology. University Press of Colorado, Niwot 

– Looby Macnamara. (2013) People & Permaculture. Permanent Publications. 

– Hemenway T (2009) Gaia’s garden: a guide to home-scale permaculture, 2nd edn. Chelsea Green, White River Junction

– Whitefield P (2004) The Earth care manual: a permaculture handbook for Britain & other temperate climates. Permanent, Portsmouth

– Yeomans PA (1981) Water for every farm: using the Keyline plan. Second Back Row, Katoomba

– Ferguson, R.S., Lovell, S.T. Permaculture for agroecology: design, movement, practice, and worldview. A review. Agron. Sustain. Dev. 34, 251–274 (2014). 

– Masanobu Fukuoka (1975). One-straw Revolution. 

– Riikka Kaihovaara (2012). Riippumaton puutarha. Visio.