Millainen on taustasi permakulttuuriopettajana?
Kiinnostuin permakulttuurista vuosituhannen vaihteessa kun kuulin siitä Australiassa käyneeltä kaveriltani. Olin huolissani maailman tilasta ja aktiivinen erilaisissa vaihtoehtoiseen elämäntapaan pyrkivissä liikkeissä ja yhteisöissä. Hyötykasvit ja omavaraisuus alkoivat kiinnostaa noina aikoina yhä enemmän, haaveilimme porukalla maallemuutosta.
Perustimme Helsinkiin permakulttuuriopintopiirin 2008 ja kutsuimme puhujiksi mm. omavaraista elämää toteuttavan Lasse Nordlundin ja hapatustyöpajan pitäjäksi Ossi Kakon.
Syksyllä 2009 aloin vetää sadonkorjuupyöräilyretkiä. Niillä kartoitettiin Helsingin julkisilla alueilla kuten puistoissa, joutomailla ja metsiköissä kasvavia hedelmäpuita, marjapensaita ja pähkinäkasveja ja kerättiin niistä satoa. Tein näistä satokohteista Satokartan. Seuraavaksi huomasin vetäväni retkiä myös Helsingin työväenopistossa ja saavani siitä palkkaa – tämä taisi olla opetusurani aloitus.
Seuraavina vuosina aloin vetää myös villivihannespyöräilyjä, joita vedän edelleen keväisin Helsingin työväenopistossa. Olin tuolloin aktiivi ja töissäkin Dodo ry:n kaupunkiviljelyryhmässä, joka toi uudenlaista kaupunkiviljelyä Suomeen. Sain kokemusta julkisesta puhumisesta käydessäni kertomassa kaupunkiviljelystä ja urbaanista sadonkorjuusta erilaisissa tilaisuuksissa. Kävin luennoimassa näistä aiheista myös PDC-kursseilla Turussa 2011 ja Paraisilla 2013.
Kävin PDC-kurssin Sieben Lindenin ekokylässä Saksassa keväällä 2011. Olin jo vuotta aiemmin menossa Englantiin PDC:lle, mutta tulivuorenpurkauksen aikaansaama tuhkapilvi peruutti reissun. Opettajakoulutuksen (Permaculture Educator’s Course) kävin Tanskassa 2013.
Kesäkuussa 2012 ryhdyimme Korvenmaan Tanjan kanssa vetämään kaksipäiväisiä permakulttuurin johdantokursseja. Vedimme Otavan Opiston puitteissa eri puolilla Suomea 11 kurssia, syksyyn 2016 asti. Pidin kurseilla myös pienen luennon syötävästä metsäpuutarhasta, olin itse sellaisen hiljattain perustanut ja kävin 2014 Englannissa Martin Crawfordin kurssin aiheesta. Huomasin, että aihe kiinnosti monia ja olisin halunnut antaa sille enemmän tilaa johdantokursseilla.
Aloitin syötävä metsäpuutarha -kurssien opettamisen 2015 tiluksillani Laitilassa yhdessä Juha Ujulan kanssa. Ammattiopisto Livian nyt jo päättyneen metsäpuutarhakoulutuksen aloitimme 2019.
Nykyään pidän Syötävä metsäpuutarha -kursseja eri puolilla Suomea ja myös englanniksi. Kappas vaan, olen siis opettanut metsäpuutarha-asioita nyt kymmenen vuotta! Metsäpuutarhakursseilla olen huomannut puhuvani erityisen mielelläni pähkinöistä, joten pari vuotta sitten aloin pitää myös pähkinänviljelykursseja Laitilassa.
Nyt kun näitä mietin taaksepäin huomaan halunneeni olla nimenomaan luomassa uusia juttuja ja kertoa niistä ihmisille. Taustaltanihan olen taiteilija, en siis koulutettu opettaja tai puutarharha-alan ammattilainen. Näitä opetusjuttuja voisikin ajatella luovana prosessina, jossa olen kulkenut ja välittänyt ihmisille inspiraatiota oman elämänsä muuttamiseen kestävämmälle tolalle.
Varsinaisia permakulttuurikursseja en ole vetänyt vuoden 2016 jälkeen. Olen ilokseni huomannut, että joistain entisistä johdantokurssilaisistamme on tullut permakulttuuriopettajia ja jopa diplominhaltijoita. On hyvä nähdä, että permakulttuurikoulutus kehittyy ja kutsun vahvana kuulevat vievät sitä eteenpäin mm. järjestämällä suomenkielisiä PDC-kursseja.
Millainen kokemus permakulttuurin opettaminen on ollut tähän mennessä?
Ennen kaikkea oppimismatka ja näkyväksi tulemisen polku. Opettaminenhan on paras tapa oppia, samoin erilaisten virheiden tekeminen. Permakulttuurin opettaminen on kehittänyt minua myös siinä mielessä, että olin vielä lukio- ja opiskeluaikoinakin tosi kova jännittäjä, jolle julkiset esiintymiset olivat kauhukokemuksia. Opettaminen on toiminut altistamisena ja ollut itseluottamuksen osalta ihan ratkaiseva kasvamismatka.
Millainen permakulttuuriopettaja olet, tai haluat olla?
Pyrin olemaan inspiroiva. Niin kauan kun asiat ovat itselle kiinnostavia ja niitä kohtaan tuntee poltetta, silloin pystyy antamaan muille ja kasvattamaan heissä itävää siementä. Inspiraatio sytyttää ihmisissä halun tehdä itse, nähdä uusia mahdollisuuksia, tavoitella haaveiden toteutusta ja ryhtyä toimintaan paremman maailman hyväksi. Haluaisin pysyä kiinnostuneena niistä asioista joita teen ja osata myös löytää uusia kiinnostuksen kohteita. Olen myös avoin ja kesken – en tiedä kaikkea, en osaa kaikkea.
Onko sinulla jonkinlaista erityisosaamisaluetta tai erityistä kiinnostuksenkohdetta permakulttuurissa?
Monivuotiset hyötykasvit, erityisesti ruokaa tuottavat puut ja pensaat ja se mitä niiden avulla voidaan luoda. Myös erätaidot, joita ehkä vielä joskus yhdistän kursseihini enemmänkin. Olen puuhaillut luonnossa lapsesta asti paljon, siitä kertyy sellaista sanatonta tietoa ja näkemystä. Olen tosiaan ensisijaisesti kiinnostunut luonnosta ja sen kanssa elämisestä, vähemmän permakulttuurin sosiaalisesta puolesta, käsitteistä ja rakenteista. Luonto on meidän isä ja äiti, olemme luonnosta täysin riippuvaisia. Toivoisin, että lähtiessään kurssiltani ihmiset ymmärtäisivät hippusen enemmän luonnosta, ja näkisivät sen laajemmin kuin kurssille tullessaan.
Tällä hetkellä aktiivisesti permakulttuuria opettavista suomalaisista sinä olet tiettävästi ainoa, joka on julkaissut omia permakulttuuriaiheisia tietokirjoja. Millaisia kokemuksia kirjaprojektisi ovat olleet, ja kannattaisiko muidenkin permakulttuuriopettajien tehdä omia kirjoja?
Ne ovat olleet mielenkiintoisia kokemuksia, myös todella paljon työläämpiä kuin aluksi kuvittelin. Olen oppinut paljon kustannusmaailmasta, taloudesta ja ajankäytöstä. Kirjan tekeminen ei kaikille sovi. Ei välttämättä minullekaan, enkä ehkä haluakaan tehdä enempää kirjoja. On aika raskasta henkisesti, kun kirjaprojekti on koko ajan mielessä vaikkapa pari vuotta ja koittaa olla läsnä samalla vaikka lapsilleen. Se on siis raskasta ja ymmärrettävästi ärsyttävää myös läheisille. Varsinkin Pähkinöitä omasta puutarhasta oli aikamoinen kaninkolo, johon olisin voinut uppoutua vielä syvemmälle kuin menin. Syötävä metsäpuutarha oli vähemmän intensiivinen projekti, sellainen “pintapuolisempi asioiden kokoaminen”, tein sen myös aivan eri syistä kuin pähkinäkirjan.
On aika henkilökohtainen juttu kannattaako kirjaa lähteä tekemään vai ei, voisi ensin kysyä miksi haluaa kirjan tehdä. Matka ideasta julkaistuksi kirjaksi on paljon pidempi kuin ulkopuolelta näyttää, se vaatii lujaa päättäväisyyttä, uskoa itseen ja uhrauksia. Siihen liittyy syvemmällä tasolla monta aspektia, tekee esimerkiksi mieli jättää itsestään maailmaan jotakin konkreettista. Mieleen saattaa tulla miete: “Kun olen kuollut, mitä minusta jää jäljelle? Lapset, kirja ja puutarha, esimerkiksi.” Kirjan tekemisessä voi olla kyse myös asiantuntijana profiloitumisesta. Niin se vaan menee, että kun kustantaja on julkaissut tietokirjasi, olet automaattisesti kyseisen alan asiantuntija, mutta tämä ei aina oikeasti pidä paikkaansa.
Pähkinäkirjaan halusin selvittää ja koota kaiken mahdollisen aiheeseen liittyvän tiedon suomeksi, koska vastaavaa kirjaa ei ollut aikaisemmin olemassa. Haluan yleensä luoda uutta, se on punainen lanka tekemisessäni. En halua tehdä työtä jossa täytetään valmiita lokeroita ja väritetään jonkun muun piirtämiä ääriviivoja vaan luoda vapaasti oman polkuni, omistaa aikatauluni, kehittää omat konseptini. Kirjani, etenkin Pähkinöitä omasta puutarhasta, ovat tässä mielessä tuntuneet luontevilta itseilmaisun tavoilta.
Rahan takia tietokirjoja ei kannata tehdä. Kustantaja ja kirjakaupat tienaavat niillä jotakin, mutta erityisesti nykyisten lukuaikapalveluiden takia kirjan tekeminen ei ole tekijälleen taloudellisesti kovin järkevää, ellei saa todella hyviä apurahoja.
Millaista kehitystä permakulttuuriopetuksen saralla on tapahtunut viime vuosina?
Suomessa on tapahtunut paljonkin. Permakulttuuri on edennyt Suomessa aaltoina. 90-luvulla Suomessa oli muutama henkilö jotka opettivat permakulttuuria. Monikaan ei tunne heitä enää edes nimeltä. Sitten tuli toinen aalto kun aloimme vetää Helsingissä permakulttuuriopintopiiriä. Minun ja Tanjan kurssitkin kumpusivat osittain siitä. Turun opintopiiri alkoi samoihin aikoihin. Luulen, että muutama vuosi sitten käynnistyi kolmas aalto, kun johdantokursseja alkoi yhtäkkiä olla joka puolella ja usean eri tyypin vetämänä.
Täytyy toki muistaa, että permakulttuuria on opetettu iät ja ajat muiden otsikoiden alla. Itse näen mm. Omavaraopiston olevan tänä päivänä yksi permakulttuurin opettamisen pääpaikoista, vaikka itse termi ei näy siellä opetusohjelmassa millään tavalla.
Permakulttuuri on viime vuosina levinnyt Suomessa ja permakulttuuriyhdistyksellä on ollut iso merkitys toimijoiden kokoamisessa yhteen. Kehitystä on viime aikoina tullut myös valmistuneiden diplomitöiden muodossa, aiemminkin niitä tehtiin mutta yksikään ei tullut valmiiksi. Suomenkielisten PDC-kurssien järjestäminen Suomessa on iso hyppy eteenpäin. Kaikki Suomessa järjestetyt PDC:t olisi muuten mielenkiintoista koota joskus kattavaksi listaksi. Moni ei tunne kokonaisuutta ja 90-luvun juttuja, eikä ole montaa jotka tuntisivat permakulttuuriliikkeen koko historian Suomessa.
Onko jotain tiettyjä aiheita joita mielestäsi olisi hyvä käsitellä kun haastatellaan Suomen permakulttuuriopettajia?
Tätä voi lähestyä eri tavoin, esimerkiksi kysynnän ja tarjonnan kautta. Miten luodaan lisää kysyntää permakulttuuriopetukselle? Kun aloin kartoittaa Helsingissä hedelmäpuita, marjapensaita ja pähkinäkasveja, tajusin jossain vaiheessa luovani samalla uutta kysyntää. Lisäsin siis ihmisten mielenkiintoa kaupunkisadon keräämiseen. Minusta tehtiin useita lehtijuttuja ja kaikkea, toimintani sai näkyvyyttä ja ihmisten tietoisuus kaupunkisadon tarjoamista mahdollisuuksista parani. Sen jälkeen tajusin, että olisi hyvä lisätä myös tarjontaa. Täytyisi siis lisätä kerättävää satoa, ja halusinkin sitten alkaa suunnitella syötäviä puistoja.
Permakulttuuriopetuksen kohdalla on kyse jossain määrin samasta asiasta. Opetuksen kysyntää olisi hyvä lisätä, koska maailma menee päin helvettiä ja permakulttuuri on osavastaus tuhokehityksen jarruttamiseksi. Kurssitarjontaa on jo lisätty. Jotta sitä voidaan lisätä entisestään ilman rankkaa kilpailutilannetta, täytyisi lisätä myös kysyntää. Sitä ei voi lisätä pelkästään järjestämällä enemmän kursseja, vaan viestintään tulisi kiinnittää huomiota – miten viestitään mahdollisuudesta elämänmuutokseen ihmisille jotka sitä haluavat ja ihmisille jotka eivät ehkä halua, mutta voisivat oppia haluamaan? Täytyisi löytää tapa viestiä: “Hei meillä on paremmat ‘bileet’ täällä (kuin sun somessa, suoratoistopalvelussa, koulussa, työssä tms.)” ja samalla välittää ydinviesti, joka saa ihmiset näkemään, että he voivat soveltaa permakulttuuria omaan elämäänsä.
Kaikki ihmiset haluavat mielekästä ja merkityksellistä tekemistä ja yhteisön johon kuulua. Kurssilla nämä kaksi asiaa usein toteutuvat hetkellisesti, mutta miten me voimme edistää näiden toteutumista myös kurssin jälkeen?
Mielestäni permakulttuuriopettajan tulisi pyrkiä muuttamaan maailmaa ja olla radikaali ajattelussaan ja tekemisessään. Minua kiinnostaisikin tietää mikä on permakulttuuriopettajan ja kurssilaisen visio. Millaiseksi haluaisit muuttaa maailman? Millaisin askelin teet sitä tänään? Mitä tarvitset tueksesi jatkaaksesi hautaan saakka?
Millaisia toiveita sinulla on Suomen permakulttuurikoulutuksen tulevaisuutta koskien?
Täytyy sanoa, että Suomen oma permakulttuurifestari IKIELO on hieno saavutus ja tullee edistämään myös permakulttuurikoulutusta maassamme.
Tukitoimia on kiva olla ja niissä on tapahtunut edistystä, esimerkiksi permakulttuuriyhdistyksen piirien kokouksissa ja vuositapaamisissa on annettu ja saatu apua toiminnan kehittämiseksi. On hyvä, että tällä hetkellä Suomessa on esimerkiksi permakulttuuridiplomeita, mutta on hyvä myös muistaa, että asian ydintä eli kestävää elämäntapaa voi opettaa monella tavalla. Se ei ole sidoksissa diplomeihin, kursseihin, termeihin tai sertifikaatteihin.
Olkaa luovia, uskaltakaa erottua joukosta ja toteuttaa omaa juttuanne rohkeudella.