Millainen on taustasi permakulttuuriopettajana?
Permakulttuurin opettamisen olen aloittanut Varkauden kansalaisopistossa noin vuonna 2007 tai 2008. Silloin puhuin permakulttuurin sijaan ITE-elämästä, mutta se oli käytännössä permakulttuuria. Minulla on myös aktivistitaustaa ympäristö- ja kehitysyhteistyöasioihin liittyen. Olen ohjannut ja opettanut pääasiassa kansainvälisiä vapaaehtoisia, mutta yhä enemmän myös suomalaisia vapaaehtoisia, ensin Joroisissa ja sitten Kuopiossa, Ähtärissä ja nyt täällä Jämsänkoskella. Projektini ovat olleet monenlaisia, mutta aina permakulttuurisia.
Opettaminen on sukuvika. Olen itsekin opiskellut hieman kasvatustiedettä, mutta se jäi sitten muiden hommien jalkoihin. Opettajuuteni ilmeni aikoinaan myös tehdessäni työtä paikallislehden päätoimittajana. Tein mediakasvatusprojekteja eri luokka-asteiden kanssa ja pidin siitä, että se haastoi minut jatkuvasti perustelemaan journalistisia valintojani. Olisin halunnut tehdä mediakasvatustyötä, mutta olisi pitänyt olla joko journalisti tai opettaja. Journalistiselle opettajalle ei oikein ole valmista lokeroa enkä löytänyt reittiä sellaiseen työhön. Sitten tuli elämäntilanne, joka mahdollisti aloittamisen alusta. Päädyin tutkimaan kokopäivätoimisesti kokonaisvaltaista kestävyyttä, kestävyyden osa-alueiden tasapainon etsimistä ja niiden opettamista. En ole päässyt vielä kovin pitkälle opettajan työssä, koska en osaa enkä haluakaan myydä tai kaupallistaa mitään.
Millainen kokemus permakulttuurin opettaminen on ollut tähän mennessä?
Opettaminen ylipäätään sillä tyylillä jolla minä sitä teen on myös oppimiskokemus. Opin opettamaan kaiken aikaa kun saan palautetta. Se on elinikäinen matka.
Millainen permakulttuuriopettaja olet, tai haluat olla?
Haluan tutkia, etsiä ja opettaa kestävyyden neljän osa-alueen tasapainoa. Yhä enemmän haluan myös opettaa suomeksi. Olen opettanut todella paljon englanniksi, mutta nykyiselle projektilleni on tärkeää, että kieli on suomi. Se liittyy myös haluun verkottua ympäröivään yhteisöön, ja jos kieli on englanti niin monikaan paikallisyhteisöstä ei edes uskalla tulla tänne tapahtumiin. Haluan myös olla tasavertainen oppija opiskelijoiden kanssa. Haluan silti tiedostaa millä osa-alueilla minulla on oppijoille jotakin annettavaa. Opettaessani tarinaa tulee ja se rönsyilee, joten tällä hetkellä haasteenani on tehdä suunnitelmallisempaa opetustyötä ja työstää opetusohjelmaa. En halua aina ohjata ihmisiä vain tekemään jotakin ja oppimaan samalla, vaan pidän luentoja ja teen samalla selväksi, että minut saa ja oikeastaan tuleekin keskeyttää kysymyksillä. Jos vuoropuhelua opiskelijoiden kanssa ei ole, juttu rönsyilee ihan mihin sattuu. Dialoginen yhteys ohjaa rönsyjä siihen suuntaan mihin opiskelijat haluavat mennä.
Onko sinulla jonkinlaista erityisosaamisaluetta tai erityistä kiinnostuksenkohdetta permakulttuurissa?
Minun erityinen kiinnostuksenkohteeni on kokonaisvaltaisuus eli tasapaino kaikkien kestävyyden osa-alueiden kesken. Kiinnostukseni on alkanut jo alle kouluikäisenä. Olen solminut hyvin läheisen suhteen kasvimaailmaan ja sieltä se on sitten lähtenyt laajenemaan. Olen kiinnostunut kaikesta – se on sekä kykyni että haasteeni. Viljely ja puutarha on se mihin useimmiten ajaudun. Jos avaan ulko-oven, menen pihamaalle ja mietin mitä tänään kannattaisi tehdä, niin hyvin helposti päädyn viljelyhommiin. Haluan kuitenkin tehdä myös sosiaalisen kestävyyden työtä ja opetella sen työkaluja. Teen esimerkiksi keskinäisen kuuntelun tukemisen työtä ja tarjoan sitä täällä esimerkiksi paikallisille kouluille käyttäen rakentavan vuorovaikutuksen menetelmiä. Haluan opettaa myös lahjataloutta.
Tuot esille paljon kulttuuria ja kansanperinnettä. Millainen rooli näillä olisi hyvä olla permakulttuuriopetuksessa ja permakulttuurissa ylipäätään?
Olen oppinut näiden vuosien aikana, että tarinallisuuden ymmärtäminen ja yhteisen tarinan rakentaminen tietoisena siitä, että se on vain meidän tarinamme, on kestävyyden perusta. Kaiken perusta on siis kulttuurinen kestävyys. Aikaisemmin minulla oli sellainen ajatus, että se olisi sosiaalinen kestävyys, mutta sitten tajusin, ettei kukaan jaksa sitä rakentaa jos ei ole jotain syvempää yhteyttä olemassa jo valmiiksi. Jotta jaksamme tehdä rankkaa sosiaalisen kestävyyden työtä eli kohdata omia tunteitamme ja ottaa niistä vastuu, meillä pitää olla jo valmiiksi todella vahva halu kuulua yhteisöön ja pitää siitä kiinni, vaikka se on vaikeaa ja joskus raskasta. Tärkeää on syvän yhteyden rakentaminen toisiimme, myös muutenkin kuin sanallistamalla, jotta meillä on halu pitää kiinni omasta yhteisöstä, kannatella sitä ja olla osa sitä. Lopulta se kuitenkin myös palkitsee. Seuraava haaste on sosiaalisen kestävyyden ylläpitäminen. Eihän mikään voi olla kestävää, jos emme kykene tekemään päätöksiä yhdessä. Sen jälkeen olemme valmiita toimimaan kestävästi ja tasavertaisesti ja ylläpitämään, suvaitsemaan ja kannattelemaan kaikinpuolista monimuotoisuutta niin ihmisyhteisössä kuin sen ympärillä.
Yhteisen tarinan ei tarvitse olla kansanperinnettä. Olen itse kiinnostunut suomenkielisten ihmisten suhteesta omaan elinympäristöönsä eli metsään ja siitä miten metsä ja metsässä eläminen ilmenee meidän kielessämme. Se on vain yksi mahdollisuus – yhteisön yhteenkuuluvuus voi perustua ihan minkälaiselle tarinalle tahansa. Se voi olla vaikka buddhalainen tai kristillinen tai mitä vaan. Oleellista on jonkin yhteisen tarinan rakentaminen tietoisena siitä, että rakennamme yhteistä tarinaa ja kaikki mitä sanon on pelkkää tarinaa. Se ei ole totta, ei siinä mielessä että se olisi totuus maailmasta. Se on totta minulle, mutta ei totuus maailmasta, vaan sen tarinan voi kertoa kahdeksalla miljardilla eri tavalla. Kun rakennamme yhteisöä, meidän pitää avata omaa kanavaamme, jotta voimme ymmärtää muita ja kertoa yhteistä tarinaa ymmärtäen, että on olemassa monia muita tarinoita.
Millaista kehitystä permakulttuuriopetuksen saralla on tapahtunut viime vuosina?
Suomessa valtava edistysaskel oli se, että täällä järjestettiin ensimmäinen suomenkielinen PDC-kurssi. Näen myös, että suomalaiset permakulttuuri-ihmiset ovat alkaneet arvostaa omaa osaamistaan ja ymmärrystään meidän erityisestä omasta ympäristöstämme ja niitä työkaluja ja toimintatapoja, jotka tästä kulttuurista nousevat. Ne voisivat olla arvokkaita lahjoja myös muille kulttuureille. Emme ole enää vain nöyrinä kumartelemassa kansainvälisille guruille vaan alamme pikkuhiljaa seistä täällä omilla jaloillamme.
Onko jotain tiettyjä aiheita joita mielestäsi olisi hyvä käsitellä kun haastatellaan Suomen permakulttuuriopettajia?
Mielestäni nämä ovat olleet hyviä kysymyksiä. En keksi lisättävää.
Millaisia toiveita sinulla on Suomen permakulttuurikoulutuksen tulevaisuutta koskien?
Toivon, että koulutusta olisi tarjolla suomenkielisenä ja että sen tueksi etsittäisiin menetelmiä, käytäntöjä ja perinteitä jotka ovat nousseet tästä alueesta. Ja myös tästä kielestä, koska se kieli on syntynyt tässä metsässä. Jos suomen kielen merkityksiä aletaan tutkia, se kertoo siitä miten näissä metsissä eletään. Olemme unohtaneet nämä merkitykset. Toivon, että suomalainen permakulttuuriopetus suomalaistuu ja itsetunto saisi edelleen kasvaa. Kokonaisvaltaistumista toivon myös ja sitä, että kulttuurinen kestävyys tulisi mukaan entistä enemmän. Kevättapaamisessa seremoniaosuudet pidettiin pitkälti permakulttuuriyhdistyksen voimin ja tällainen on mielestäni todella hienoa kehitystä. Toivon, että kulttuurista kestävyyttä aletaan arvostaa, vaikka se ei kuulu perinteisesti permakulttuurin etiikaan. Alkuperäiset permakulttuurigurut puhuivat vain ekologisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta kestävyydestä. Neljäs periaate puuttuu kokonaan.
Toivon myös nöyryyttä. Kysymys koski vain Suomea, mutta kansainvälisesti elitismiä ja katteetonta ylpistelyä olisi hyvä vähentää. Jos vertaan permakulttuuriliikettä ekokyläliikkeeseen, jälkimmäinen on huomattavasti tietoisempaa, tasavertaisempaa ja kokonaisvaltaisempaa kuin osa permakulttuuriliikkeestä. Olisi hyvä lähentyä muita toimijoita kuten juuri ekokyläverkostoa ja Suomessa näin on tapahtunutkin. Näen, että kansainvälisestikin taustalla on ymmärrys siitä, että emme voi rakentaa permakulttuuria irrallisina yksikköinä. Ei yksilöinä eikä edes perhekuntina, vaan ympäristöön täytyy liittyä. Ei ole olemassa kestävää omavaraisuutta, vaan kestävyys perustuu verkostovaraisuudelle. Suomi voi näyttää tässä esimerkkiä. Ekokyläkonferensseissa on paljon permakulttuuriväkeä. Verkottuminen on tapahtumassa kansainvälisestikin, mutta oikeastaan emme tarvitsisi kahta erillistä liikettä ollenkaan.
Meillä ei mielestäni ole aikaa eikä varaa tehdä permakulttuurilla bisnestä – permakulttuuristen ratkaisujen tulee olla kaikkien saatavilla helposti ja ilmaiseksi. Permakulttuurin sertifiointi bisnestarkoituksiin ainoastaan uusintaa niitä juurisyitä, joiden takia kestävät elämäntavat ja monimuotoisuus ovat katoamassa.