Kahdenkymmenenseitsemän permailijan kokoontuminen vajaaksi kahdeksi viikoksi tiiviisti samaan tilaan tuottaa väistämättä uusien oivallusten myrskyn. Todellinen oppiminen on kipeää murtautumista kasvun kehältä toiselle. Oman epämukavuusalueen tutkiminen on permakulttuurin periaatteiden mukaista reuna-alueiden arvostamista ja käyttöä (”use edges and value the marginal”). Kurssi tarjosi laajan kirjon tutkittavia särmiä, eli juuri sitä, mitä tulimme hakemaan: oppia.
Permakulttuurin piirissä puhutaan paljon syklisyydestä. Silti termit ja kuvasto periytyvät edelleen useimmiten lineaariselta maailmankäsitykseltä. Esimerkiksi ryhmäprosessit kuvataan janana, jossa toisiaan seuraavat muodostuminen (forming), törmäys (storming), rakenteiden vahvistaminen (norming) ja suoritus (performing). Sosiokratiaan ja sosiaaliseen permakulttuuriin keskittyneessä ryhmätyössä suunnittelu lähti syklisen mallin pohjalta. Ryhmässä löydettiin rymänprosessin kuvaukselle uutta sanoitusta: rakenteiden vahvistamisen tilalle vaihdettiin muuntautuminen (transforming) ja suorituksen (performing) tilalle kehitys (evolving).
Holman permakulttuuriopettaijen koulutuksessa Pohjoismaisen Permakulttuuriakatemian Cathrine Dollers totesi, että ”me tässä luokkahuoneessa olemme niin paljon edellä muuta maailmaa” (We in this classroom are so much ahead of the rest of the world). Viesti sisältää ajatuksen kehityksestä lineaarisena janana, jossa jotkut ovat edellä ja toiset jäljessä. Syklisessä maailmassa kehitys on kenttä, jossa liikumme jatkuvasti moneen suuntaan. Kentän keskellä on puhdas olemisen tila, tasapaino ja yhteys maailmankaikkeuteen oman luonnon kautta. Se, että olen ymmärtänyt jossakin hetkessä jotakin kaikkeudesta, ei tarkoita, että siitä lähtien tämä ymmärrys olisi joka hetki hallussani. Voin liukua uudelleen kauemmas ymmärryksen tilasta. Kaikki ympärillämme muuttuu kaiken aikaa. Ollakseen yhteydessä kaikkeuteen, ihmisen on jatkuvasti tarkistettava omaa suuntaansa. Minä en tiedä, mitä kaikkialla muualla maailmassa tapahtuu niin, että voisin väittää olevani kaikkia muita edellä.
Monet kurssin osallistujista olivat kohdanneet kritiikkiä permakulttuurin kolonialismia ja elitistisyyttä kohtaan. Holman kurssilla tämä kritiikki ohitettiin yksittäisillä esimerkeillä liikkeen johtohahmojen hyvyydestä. Syvällisempi keskustelu aiheesta ei tuntunut olevan sallittua. Luotan silti, että useimmat kurssilta valmistuneet opettajat osaavat soveltaa oppisisältöihin kuuluvaa väkivallatonta vuorovaikutusta (nonviolent communication, NVC) kohtaamisissaan liikkeen kriitikoiden kanssa.
Yksi koulutuksen teemoista oli juuri dekolonisaatio eli kansoja, kieliä ja kulttuureja alistavien rakenteiden tiedostaminen ja purkaminen. Läntisessä maailmassa suuntana on yksi maailmankieli ja -kulttuuri. Permakulttuuri on vaarassa olla osa tätä kehitystä. Päästökauppa ja hiilitase ovat köyhille valtioille iso bisnes. Kärsijöinä ovat ne kansat ja kulttuurit, jotka ovat vuosituhansien ajan ylläpitäneet monimuotoisuutta kokonaisvaltaisesti kestävällä metsäpuutarhaelämällään. Alfred Decker kertoi sankaritarinan eteläisessä Afrikassa toimivasta ystävästään. San-kansa (”bushmannit”) on yksi niistä lukuisista luonnonkansoista, joita parhaillaan tapetaan tai ajetaan reservaatteihin luonnonsuojelualueiden tieltä. Kurssilla kuullusta tarinasta voidaan päätellä, että länsitaustaiset permakulturalistit esiintyvät siellä hyväntekijöinä, jotka opettavat Kalaharin autiomaan alkuperäiskansalle kansainvälistä permakulttuuria sen sijaan että taistelisivat heidän maaoikeuksiensa puolesta ja opettelisivat heidän katoavaa kieltään ja kulttuuriaan.
Luonnolliseen kieleen kytkeytyy ikiaikaisia yhteyksiä syntyseudun metsiin ja niissä selviytymiseen. Kieli on tapa ajatella osana omaa ympäristöään. Jokaisen kuolevan kielen ja kulttuurin myötä menetetään valtava määrä rikasta tietoa kokonaisvaltaisesta kestävyydestä monimuotoisella planeetalla.
Suomen kansan vanhat runot tarjoavat suomalaiselle permakulttuuriliikkeelle ainutlaatuisen väylän eläytyä esivanhempien tapaan katsoa maailmaa. Osoitteesta skvr.fi löytyvän kokoelman vanhemmat kerrostumat perityvät pakanalliselta ajalta. Tästä aarrearkusta löytyy ammennettavaa myös muille uskonnoilla ja omistamisella kolonisoiduille kansoille, jotka ovat menettämässä yhteyden esivanhempiensa kieleen ja kulttuuriin.
Tähän saakka suomalaisessa permakulttuuriliikkeessä suomen kieltä puhuvat ovat olleet marginaalissa. Tulevana kesänä Turun Koroisilla permakulttuurisuunnittelun kurssi (Permaculture Design Course, PDC) järjestetään ensimmäistä kertaa suomeksi. Tämä on ehdottomasti juhlan paikka koko liikkeelle!
Väkivallaton vuorovaikutus perustuu tunteiden ja niiden taustalla olevien tarpeiden kohtaamiselle. Yksinkertaisimmillaan voidaan todeta, että nälän tunne syntyy täyttymättömästä ravinnon tarpeesta. Kurssilla tämä tarve täyttyi mainiosti, sillä Holman kansanopiston opettaja ja kurssin kokki Kjerstin Klaeboe Jonsson oli nerokkaasti kytkenyt paikalliseen satoon perustuvat ateriat permakulttuurin periaatteisiin. Sen sijaan osa opettajakunnasta suorastaan ilakoi sillä, että viimeisen, ryhmissä valmistellun harjoitustyön aikataulu oli kohtuuton. Osa opiskelijoista työskenteli miltei läpi yön vastoin luontoaan ja tarpeitaan, väsymyksen tunnettaan vastaan taistellen.
Opettajankoulutuksen sisällöt suunnitelleen australialaisen Rosemary Morrow’n oppilaan, Alfred Deckerin mukaan permakulttuuri on ihmiskunnan suurin kansanliike tähän saakka. Rohkenen epäillä. En ole kuullut permakulttuuriministeriöistä, mutta esimerkiksi Senegalissa on ekokyläministeriö. Eri puolilla Afrikkaa perinteisiä kyliä luotsataan muuntautumaan ekokyliksi. Niissä toteutetaan paitsi permakulttuuria myös ihmisluonnon kuunteluun ja kaikkien olentojen keskinäiseen kunnioitukseen perustuvaa luovuutta (co-creation).
Permakulttuurin piirissä on opettajia ja suuntauksia, joissa kokonaisvaltaisuus ja yhteisöllisyys korostuvat. Esimerkiksi Looby Macnamaran näkökulma on lähellä ekokyläliikkeen kestävyyskäsitystä. Valitettavasti permakulttuurin kolmannen eettisen periaatteen, huolenpidon ihmisistä (people care) tulkinta nykysessä aglosaksiseen kulttuuriin perustuvassa permakulttuurin oppisisällössä vaikuttaa kapealta ja ainakin Holman kurssilla tämän osa-alueen toteuttaminen oli pintapuolista ja ulkokohtaista. Syvälle jakamiselle ja ryhmän mukanaan tuomien taitojen ja voimien sadonkorjuulle ei riittänyt tilaa: rakenteet ja aikataulut menivät eettisten periaatteiden edelle.
Suomalaisella permakultuuriliikkeellä on mahdollisuus tulkita ”people care” laajasti ihmisluonnon kuunteluksi. Se sisältää paitsi alistavien rakenteiden purkamisen ja osallistavien menetelmien käyttämisen myös ymmärryksen tunteista ja luovuudesta ihmisluonnnon ilmauksina.
Onneksi myös permakulttuuriliikkeessä on päädytty toteamaan, ettei kestävä elämäntapa ole mahdollinen ilman yhteisöllisyyttä. Ei ole aikaa hukattavaksi kilpailuun ja henkilökulttien rakentamiseen. Kansainvälinen ekokyläverkostojen Euroopan tapaaminen järjestetään tulevana kesänä Ruotsin Ängsbackassa. Toivottavasti pohjoismaiset permakulttuuripiirit saapuvat sinne sankoin joukoin oppimaan ihmisluonnon kohtaamisesta ja kunnioittamisesta.
Kurssin suomalaisten osallistujien ryhmä valoi luottamusta siihen, että pian voin ainakin suomalaisen permakulttuuriopetuksen osalta vastata permakulttuurikurssin (PDC) ja ekokyläsuunnittelukurssin (EDE) välillä puntaroivalle, että voit valita kumman tahansa: molemmat ovat kokonaisvaltaisesti kestäviä reittejä tulevaisuuteen.
